lauantai 1. joulukuuta 2018

Huoh

Phuuh. Mihin tämä aika taas juoksee? 

Esimieheksi ylentymisen jälkeen mun ykkösprioriteetti on ollut huolehtia, että meidän poppoolla on kaikki hyvin. Vaikka pidän ammattiminän ja omanminäni erillään, ammattiminä on 24/7 aikalailla tavoitettavissa ja valmiina toimimaan/hoitamaan asioita/auttamaan. Tiedostan, että se syö paljon multa vapaa-aikaa, mutta toisaalta nautin täysillä. Kehitän itseäni jatkuvasti jokainen päivä. Kokoajan oppii uutta ja näkee asioissa eri puolia. Olen onnellinen, että olen päässyt tähän asemaan. 

Tuossa jokunen viikko sitten kävin tutustumassa ja esittäytymässä koululla, suunnitelmissa on opiskella tähän ammattiin ihan virallinen pätevyys. Nähtäväksi jää, pääsenkö aloittamaan opinnot. Esimiehen ammattitutkinto ei ole se lopullinen ammatti mihin haluan pyrkiä, se on yksi osa lopullista päämäärää. Toivoisin, että voisin tulevaisuudessa auttaa ihmisiä. Tarkennettuna ihmisiä, joilla on elämän suunta hukassa, jotka tarvitsevat tukea ja apua ihan vaikkapa perusasioihin. Haluan syventyä ihmiseen, löytää ihmisen vahvuudet ja auttaa vahvistamaan niitä. Toitotan kaikille, että jokaisesta asiasta löytyy aina jokin positiivinen puoli, seikka tai asia. Ihan siitä kurjimmastakin. Uskon, että jokaisesta ihmisestäkin niitä löytää. Siihen taas en usko, että kurja elämäntilanne yksiselitteisesti olisi ihmisen oma valinta. 

En tiedä, onko nää pellepositiivari-aatteet tullut potunversojen myötä vai oonko aina vaan ollut sellainen. Oon kokenut itseni aina helvetin negatiiviseksi ihmiseksi, mutta viime aikoina mieltänyt asian toisin. Toki aina mulla on ollut halu auttaa ihmisiä, tavalla tai toisella. 



- - - - - - - - - - - - - - - - -



Alku on näppäilty syyskuun puolella, nyt loka vetelee loppujaan.. Töistä pois jääminen oli yllättävän raskasta. Tarpeettomuus, hyödyttömyys, arvottomuus. Minä en ole mitään. Olo on ollut todella ahdistava ja tulevaisuus näyttää tyhjältä. Työkkäristä odottelen päätöstä, saanko aloittaa omaehtoisen opiskelun. 



- - - - - - - - - - - - - - - - -



Joulukuu.

Työkkäri hylkäs kolmeen kertaan mun hakemuset omaehtoisen opiskelun aloittamisesta. Viikolla ilmoitin koululle, että mun tiedot voi hävittää järjestelmästä. 

Luulin, että raskainta olisi ollut töistä jäädessä ne ekat viikot. Vitut. Nyt vasta asia on kolahtanut nupin perukoilta etulohkoon, että näin se vaan on, mulla ei tällä hetkellä oo mitään virkaa minkään asian suhteen.

Oon jotenkin hirveen ahtaalla kokoajan.

Mulle lupailtiin joulukuuksi hommaa entisestä työpaikasta, mutta se nyt olikin sitten ihan tyhjää puhetta.

Mun oma käsittelijä te:ssä tuumasi, että ei voi auttaa mua.

Otin yhteyttä pollatätiin, sinnekään en pääse vielä hetkeen hänen ollessaan sairaslomalla.

Huoh.





Toki joku voi olla sitä mieltä, että jos todella haluan esim. tuon koulutuksen, mun olis pitänyt lähteä opintotuella + lainalla se suorittamaan. Joku voi ajatella, että mitäpä ny tuosta kun häntä nyt vaan pystyyn ja kohti uusia tuulia, kyllä töitä tekevälle löytyy. Mitä tuota lillut ja rypiset. Etteepäi vaa.

2 kommenttia:

  1. Huh huh ku sulla on ollu myös pienellä aikaa rankkaa :'( kuinka sä jaksat? <3 voimia hirveesti, asioilla on onneksi tapana järjestyä vaikka nyt tuntuisikin kuinka vaikealta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Höpö oot. ♥ Aika pienet murheet mulla on verrattuna sun tilanteeseen! Oon meinannut laittaa monta päivää jo viestiä sulle kun kävin sun blogissa pyörähtämässä, mutta ilmeisesti mun aivot eivät ole vielä saaneet kasaan sellaisia sanoja jotka toisivat sulla yhtä aikaa tsemppiä ja lohtua. Hmps. Jaksan taas hyvin siihen asti kun töitä piisaa, koita sääki jaksaa. ♥♥♥

      Poista