lauantai 31. maaliskuuta 2018

Pistoksia

Mä en vaan saa mistään kiinni, en mistään. Jotenkin tuntuu, että kaikki jää puolitiehen eikä virtaa oo siihen kaikkeen mitä haluaisin tehdä. Elikkäs tervehdys vaan! 

Viime viikot ovat olleet jotenkin tosi raskaita ja kuluttavia. Oli hääkahvitusten järjestämistä, töissä härdelliä, persepää ihmisiä ja epäonnistunut lääkärireissu. 

Hääkaffet meni loppusissaan ihan hyvin. Tottakai piti jänskäillä kelpaako tarjottavat ja miten vieraiden porrastus toteutuu. Vieraissa oli myös sellaisia henkilöitä joita en aiemmin lähes olenkaan ole nähnyt, mutta huolin ihan turhaan. Tosi hyvä fiilis jäi juhlista, toivottavasti myös vieraille. 

Töissä on ollut paljon uusia asioita, väärinkäsityksiä, pieniä konflikteja sekä lähiesimiehen sopparin loppuminen. Eniten harmittaa juurikin tämän esimiehen lähtö, sillä jaoimme hänen kanssaan toimistotyöt ja ehdimme siinä sivussa tutustua toisiimme niin, että henkilöstä tuli mulle tosi tärkiä. No, onneksi yhteyttä voi pitää vaikkei samassa työpaikassa enään ollakkaan. Esimiehen lähdön myötä mun vastuu lisääntyi mikä tavallaan on kivaa, mutta omalla tavallaan myös raskasta. Pärjään kyllä, kunhan tässä tottuu siihen, että työpuhelin on mulla ja selkeytyy, mistä kaikesta vastaan tällä hetkellä. 


Lääkärissäkin tuli taas vaihteeksi pyörähdettyä, tällä kertaa oli se kuumottava selkäydinnesteen näytteenotto. Viikkua ennen aikaa neuropolille rupesin jännittämään ihan törkeesti. Öisin ei tahtonut saada nukuttua ja sain hirveitä tärinäkohtauksia kun asiaa edes ajatteli. Varsinaisena näyttteenotto päivänä olin kuitenki ihan hyvin nukkunut ja rauhallisin mielin. Neuropolille saavuttiin hyvissä ajoin, hoitaja antoi mulle esilääkityksen ja sen vaikutusta odottaessa näpyttelin joitain työasioita. 45 minuutin kuluttua lääkkeen annosta toinen hoitsu tuli mua hakemaan ja lähdettiin toimenpidehuonetta kohti, isä kerkesin siinä vielä vitsin heittää ilmoille, että mitäpä jos sieltä ei mitään saakkaan. 

Hoitsu kertasi mulle vielä toimenpiteen pääkohdat ja mahdolliset jälkivaikutukset, opasti mulle hyvän asennon istualtaan ja pian saapui nuori mies lääkäri joka hetkeä aiemmin oli saanut paljon kehuja hoitsulta kuinka hyvin hän näytteet saa otettua ja silläkin viikolla oli jo kolme näytettä ehtinyt ottamaan niin, että eka yrityksellä onnistui ja potilaat olivat kehuneet ettei tunnu missään. 

Jep jep, pitikin mennä sanomaan naureskellen, että nyt on jo pakko mennä jotain mönkään kun on niin hyvä viikko ollut. Ensimmäisellä pistolla lääkäri totesi neulan liian lyhyeksi, toisella pistolla ihmetteli kun näytettä ei saada vaikka oli ihan varma, että neula on perillä, tuumasi nimittäin asentoni olevan hyvin köyritetty ja tunsi sormilla kokeillessaan hyvin paikan mihin neula pitää saada. Toisen piston aikana tunsin kuinka hiki virtasi ja korvissa alkoi kuulua pitkä piippaus.. Pyysin esilääkityksen antanutta hoitajaa pitämään musta kiinni kaksin käsin kun vielä odoteltiin josko sieltä vesi alkaisi tulla. Lääkäri tuumasi, että vaihdetaan pistokohtaa ja silloin mun piti älähtää musta pitäneelle hoitajalle, että nyt pimenee vintissä. Neula ulos ja mut kellautettiin kylelleen makoilemaan. Tarjottiin vettä ja tarkasteltiin mun vointia. En kerennyt menettää tajuani, joten mun olotilani koheni hyväksi aika äkkiä. Mut aseteltiin kyljellään hyvään asentoon pistämisen kannalta ja nuorukainen pisti vielä kaksi kertaa saamatta näytettä. Paikalle kutsuttiin polin apulaisylilääkäri joka teki näyttävän sisääntulon tukka hulmuten ja laittaen rokit soimaan huoneeseen. Tämä lääkäri ei paljoa puhunut, tuumasi vain, että hänpä näyttää miten näyte saadaan. No, ei saanut vaikka kahteen kertaa yritti. 

 
Kuudennen piston kohdalla mun piti jo älähtää ääneen kivusta ja jokainen huoneessa ollut kiirehti kysymään missä tuntuu. Melko kiukulla totesin, että niin valtava paineen tunne, että rupiaa jo vituttamaan tämä homma. Varmistelivat vielä, että eihän tunnu jaloissa eikä haittaa jos tuntuu, kunhan vain sanon jos tuntuu. No ei tuntunut. Lääkärit pohtivat keskenään, yrittäisivätkö vielä kerran eivätkä keksineet syytä, miksei näytettä ala tulla. Pidin jo melko murinaa, että pistävät nyt menemään ettei ihan turha reissu olisi. Lääkärit päättivät, että ei pistetä, annetaan uusi aika anestesialääkärille. No vittu. 

Esilääkkeen antanut hoitaja jäi mua vahtimaan siksi aikaa kun mulle lähti toinen hoitsu ja lääkäri tekemään todistuksia ja katsomaan sitä uutta aikaa.. Pitkään puhuttiin asiaan liittyvää ja ei niin liittyvää. Huokailin kuitenkin harmistusta kun näytettä ei saatukkaan jokaisen asian väliin. Ja totesin, että esilääkityksestä ei tuntunut olevan minkäälaista apua kun mulle suurinpiirtein luvattiin, että näkkyy pikku ukkoja ja liikkuminen omin jaloin ei onnistuisi. Pöh. 

Parin viikon jälkeen koittaa uusio yritys, toivottavasti se menee putkeen ja eikä jälkeenpäin tule mitään veripaikan tarvetta. Tuloksien perään en jaksa huolehtia, en vaan ite usko, että multa mitään ämässää löytyy.

2 kommenttia:

  1. Au, oli kyllä aika kurjan kuuloinen kokemus. Vaikka olisikin taidokkaat lääkärit pistämässä, niin jokainen tilanne on kuitenkin yksilöllinen ja aina ei vaan onnistu. Toivottavasti ensi kerta tosiaan sujuu paremmin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kurjinta siinä oli, ettei näytettä saatu ja käyntimaksun joutuu kuitenkin köyhtymään matkakuluista puhumattakaan! :D No, onpahan harjoiteltu seuraavaa käyntiä varten, ei ainakaan tarvitse sen vuoksi jännittää ettei tiedä millainen toimenpide on.. Ja totta!

      Toivottavasti, lupailivat ainakin, että toimenpiteen pitäisi olla miellyttävämpi (jos sitä sellaiseksi edes voi kutsua) anestesialääkärin tekemänä kun neulakin on ohuempi.. Saas nähdä!

      Poista