lauantai 13. elokuuta 2016

Kuolema

Mä oon elämäni aikana miettinyt paljon kuolemaa. Varsinaisesti itsemurhaa en ikinä ole lähtenyt yrittämään, vaikka se on elämän eri jaksoissa ollut vahvasti jyskyttämässä takaraivossa. 

Muistelen jo nuorempana ajatelleeni, että olisi mukava mennä illalla nukkumaan ja olla heräämättä aamulla. Varsinkin ala-asteen loppu puoliskolla alkoi tietynlainen alamäki ja pahoinvointi jolloin toivoin ettei mua olisikaan. Yläasteella aloin viillellä tunteakseni jotain, mutta ikinä en käynyt lähelläkään sitä rajaa, että olisi pitänyt edes tikattavaksi lähteä.  

Vaikeina aikoina, oon toivomalla toivonut, että sairastuisin johonkin tappavaan tautiin tai että joutuisin onnettomuuteen. Ikinä oikeastaan en ole ajatellut tappaa itseäni itse, tosissani, vaikka ajatus on pyörinyt päässäni. On ollut hölmöä toivoa sairautta tai onnettomuutta. Joskus niihinkin ajatuksiin palaa ja tuntee lopulta itsensä typeräksi. 

Erittäin vahvasti toivoin kuolemaa esimerkiksi niinä aikoina kun mua kiusattiin koulussa. Viime vuosista muistan, että eräässä työharjoittelussa olin niin ahdistunut, että olisin mielummin tappanu itseni kuin mennyt enää päiväksikään töihin. 

Ehkä eniten mun luonteenpiirre on estänyt mua edes pyrkimään yrittämään omaa hengenriistoa. Ajattelen liikaa muita. Oon miettinyt sitä surua minkä toisin vanhemmilleni. Se ei olis oikein. Aina oon päättänyt, että parempi kitua itse kuin antaa muiden kitua mun takia. 

Pitkään aikaan en ole miettinyt sinänsä itsemurhaa, omaa kuolemaa kylläkin, miten se tapahtuu, milloin tapahtuu, ketä tänne jää, muistaako mua kukaan sitten ku oon mennyt. Viime vuosina oon kaivannut vaan terän kulkemista iholla. Pienenkin himon ilmaantuessa, kiellän sen itseltäni. Luultavasti en tule ikinä pääsemään eroon himosta kokonaan. Otin taipeeseeni jo joku aika sitten tatuoinnin muistuttamaan, että mun on turvallista käsitellä teriä, etten enää sorru viiltämään itseäni. Päätös tatuoinnin ottamisesta syntyi kun olin päässyt ns. pahimman himotuksen yli ilman viiltämistä. Voisinpa jopa sanoa, että se on auttanut pysymään mua päätöksessä. En viiltele enää. Jos viiltäisin, olisin tosi pettynyt itseeni enkä ansaitsisi pitää tuota kuvaa ihollani. Enkä todellakaan halua ryhtyä juustohöylällä sitä itsestäni irroittamaan. :D 

Valaistaanpa sen verran, etten varsinaisesti partaterällä ole ikinä itseäni viiltänyt. Mattopuukko ja erilaiset veitset ovat olleet ne mun juttu. Enimmäkseen olen viillellyt jalkojani sen vuoksi, että ne on ollut helppo pitää piilossa. Toki käsiäkin on tullut naarmutettua, mutta aina on ollut pelko kiinni jäämisestä. Ukon ja mun seurustelun alkutaipaleella viilsin muutaman viillon rintaani.

Toisaalta näin jälkikäteen pohdiskeltuna, mun olis pitänyt saada apua silloin nuorempana. Vaikka se oli mun suurin pelko. Sanoa ääneen ongelmat ja päästä hoitoon. Ehkä mä olisin tänä päivänä paremmassa kunnossa. 

Tuohon kuolemaan palatakseni. Mun mielestä jokaisella pitäis olla oikeus päättää omasta elämästään. Jos joku henkilö tahtoo tosissaan päästä pois, miksei sitä voida hänelle suoda? Itsemurhat voisivat olla kauniitakin tapahtumia, eikä niitä rumia musertavia kaikessa hiljaisuudessa tapahtuvia. Tokikaan se ei saisi tapahtua hetken mielijohteesta, vaan oikeasti harkittuna. Jos ihminen kokee vuodesta toiseen haluavansa kuolla, eikä saa mistään mitään apua eikä iloa, miksei hän saisi omasta lähdöstään päättää. Samoin heikkenevä vanhus voisi mun mielestä laatia jonkin asiakirjan, jossa voisi tahtoa itselleen nukutuksen kun terveys menee tiettyyn pisteeseen. Tiedän, asiat on monimutkaisia ja olen pähkäillyt asioita monelta eri kannata, eikä ne asiat ole niin yksinkertaisia vaikka niitä kuinka yrittää perustella.. Mun mielipide on siltikin se, että jokaisen pitäisi itse saada päättää elämästään, eikä sen tarvis aina olla paha asia. 

4 kommenttia:

  1. Tosi surullista että sulla on ollu noin synkkiä ajatuksia ja on välillä edelleen): Kuolema on edelleen nii tabu asia varmasti monelle ettei ne halua siitä puhua. Itsellä ollu ehkä eniten yläasteen lopussa ja osittain amiksen alussa itsetuhoisia ajatuksia jotka ei tosin koskaan päätyny mihinkään tekoihin. Nykyään jotenkin itsensä satuttaminen tai se että näkee toisen satuttavan itseään tuntuu tosi pahalta, johtuu varmaan eniten siitä että on hoitoalalla töissä ja yrittää päivittäin auttaa ihmisiä. Töissäki joutunu kohtaamaan tilanteita kun vanhus on just yrittäny veitsellä lyödä rintaansa koska ei vaan enää jaksa. Silloin kieltämättä toivois toisen puolesta että tämä voisi nukkua pois kaikista kivuistaan. Itse oon sitä mieltä että eutanasian toteutumiseks pitäis olla joku seula/prosessi ettei se tosiaan olis mikään päähänpisto vaan harkittu teko, jos joku oikeasti haluaa täältä lähteä oman käden kautta. Oot selvinny kyllä tosi paljosta paskasta ja vastoinkäymisestä! Uskon että selviät myös jatkossa ❤ Elämällä on kuitenkin niin paljon myös annettavaa ja sulla on ihmisiä sun ympärillä jotka välittää susta :) Tsemppiä, oot arvokas ja upee ihminen!<3

    VastaaPoista
  2. Sun ajatukset on kun suoraan mun omasta päästä. <3

    Teininä näitä kuolema-ajatuksia menin miettimään moottoritien varteen ja kuvittelin juoksevani seuraavan rekan alle, mutta just toi ajatus siitä, että kaikki muut kärsis niin pahasti oli suurin este ja sielä mä vaan istuinkin sitten mainostaululla ja tuijotin ohi ajavia autoja.

    Ikinä en oo kyllä saanu viilleltyä niin, että olisin mitään arpia saanut jäämään. Se päätty aina siihen, että istuin lattialla mattoveitsen kanssa, itkin ja tein surkeita yritelmiä. Ahdistuksen kasvaessa liikaa siirryin sitten tulitikkuun, jota tökin ranteeseeni ja siitä onkin jälki muistuttamassa, että joskus on ollut ihan kamalia hetkiä. Ei se mikään iso arpi ole, mutta riittävä muistuttaja.

    Apua ehkä olis tarvittu, mutta mä en jotenkin ikinä ole uskonut että puhumisella ammattilaisen kanssa olisi mitään mullistavia vaikutuksia. Mun omat ongelmat on enemmän ollu yksinäisyyden, yhteenkuulumattomuuden ja kaverien vähyyden syytä. Sitä ei oltais jollain terapiasessioilla parannettu.

    Mäkään en näe omaehtoista kuolemaa tai eutanasiaa pahana asiana. Toki siihen liittyy esim. se vaara, että valtio alkaa lahtaamaan verorahoja viemästä vanhuksia ja parantumattomasti sairaita tai painostamaan allekirjottamaan eutanasian tjs. Perusteluja vastaan ja puolesta on, mutta niinhän on asiaan kun asiaan: homoavioliittoon, aborttiin... Belgiassahan myönnettiin viime vuonna masentuneelle parikymppiselle armokuolema.

    VastaaPoista
  3. Tätä sinun blogiasi on niin kiva lukea, kun osaat olla niin avoin kaikesta, tuollaisista hankalistakin asioista :) Minulla oli lukioaikoina lievä/keskivaikea masennus. Johtui enimmäkseen sellaisesta ulkopuolisuuden tunteesta jota Enikin kuvaili, mutta en minä kuolemaa ole toivonut. Viiltelin nuppineuloilla jalkaan. Siitä selvisi aina onneksi laastareilla ja lopulta tajusin hankkiutua hoitoon ja sain sen lopetettua. Psykologille hakeutuessa tosin törmäsin hassuun stereotypiaan, kun alkuhaastattelua tehnyt sairaanhoitaja oletti tämän itsensä satuttamisen kohdistuneen nimenomaan käsiin joissa minulla siis ei mitään ole. :D Niistä ajoista alkaakin olemaan jo puoli vuosikymmentä ja nykyään onkin jo kaikki hyvin. Olen nyt parina kesänä jo kehdannut käydä kaupassakin shortseissa :)

    Mielenterveysasioissa harmittaa ylipäätään se, miten leimaaviksi ne edelleenkin mielletään. Jokainen ihminen on yksilö ja jokaiseen sairaus vaikuttaa tietenkin vähän eri tavalla. Mutta esimerkiksi minä suoritin masennuksesta huolimatta lukion määräajassa hyvin arvosanoin ja pääsin kovasta kilpailusta huolimatta myös siihen korkeakouluun johon eniten halusin.

    VastaaPoista
  4. Varsinkin vanhoille ihmisille, niille jotka elää huonoissa oloissa vanhainkodeissa tai sairaaloissa minusta eutanasia olisi oikea ratkaisu, jos ihminen (tai lähipiiri)itse sitä haluaa jos vanhus ei enää pysty itse ajattelemaan. Oon niin kuullut näitä tapauksia, jotka elää letkuissa ja piedetään hengissä vaan hengissä pitelemisen takia, joilla ei muuten ole mitään mahdollisuutta parantua. Se on vähän turhaa.

    VastaaPoista