torstai 26. toukokuuta 2016

Elossako?

No enpä tiijjä. Kokoajan tuntuu, että voimat on vähissä, vaikka kohtalaisesti tuleekin puuhailtua. Ei ole sellainen perinteinen väsy, vaan pääkopassa on koko ajan sellainen myllerrys ettei vaan jaksa. 

Koko ajan ahdistaa. Ressaa. Ahdistaa. Pelottaa. Sanoinko jo, että ahdistaa? Yksinkertaiset asiatkin pelottaa. Lähtörumba on ihan saatanasta kun joutuu tekeen monta kierrosta asunnon läpi, onneksi ei asuta missää kartanossa. Töpselit irti, vessan ovi kiinni, hella nollilla, katsoinhan jo ne töpselit, kissa yksi, kissa kaksi, jääkaapin ja pakastimen ovet kiinni.. 

Aina vaan tätä samaa paskaa. Ja sehän tässä huolettaakin. 

Kävin tänään ystävän luona maistelemassa erilaisia kakkuja. Muuten kivaa, mutta yksinään matkojen taitto kävellen oli tosi raskasta. Meno matka meni sutjakkaammin, oli niin paljon ajateltavaa, että ahdistuksesta huolimatta tepastin vaan eteepäin. Tullessa lähes sain pani-iikin kun mopokossit tuntuivat pörräävän koko ajan ympärillä ja tietä lähtiessäni ylittämään katsoin auton olevan menossa juuri päinvastaiseen suuntaan, mutta se kääntyikin suojatietä kohti jota olin ylittämässä. Vittu. 

Tulevaisuus mua ei oo oikeastaan ikinä huolettanut tosissaan, vasta kun nyt. Ukolla on syttynyt lamppu päässä ja hän on tajunnut, mikä on hänen unelma ammattinsa. Ala, joka oikeasti kiinnostaa häntä ja missä näkee itsensä mielellään työskentelevän. Koulu alkaa syksyllä ja kestää vuoden, mikäli tulee valituksi. Alalla on hyvät mahdollisuudet työllistyä. Toivottavasti peukutatte ukkelin puolesta, mä ainakin toivon, että suunnitelmat toteutuu. Näitä asioita kun on miettinyt ja pyöritellyt, oon alkanut pelkäämään tuleeko mulla ikinä sitä päivää vastaan jolloin nään kaiken kirkkaasti. Naps, tosta noin vain, haluun tehdä tuota ja tätä, nyt riitti kotona olo. Tokikaan työllistyminen ei ole niin yksinkertaista, mutta olis kiva hoksata, mikä olis sellanen työ mitä haluaisin/voisin/kykenisin tekemään. Nykyinen ammattitutkinto (merkonomi, talous- ja toimistopalvelut) tuntuu sinänsä hyvältä, mutta toisaalta tosi pahalta. Joihinkin töihin toimenkuvaan voi kuulua paljon asiakaspalvelua, kokouksia, paljon vastuuta... Heti tulee ihan saatanan huono olo, kun edes ajattelee. Mä en nää tulevaisuudessa oikein mitään. Muutakuin sen, että ukko painaa duunia ja kyllästyy mun siipeilyyn. 

Jotenkin tuntuu, että mulla on niin paljon huolia nyt. Omia, muitten, koko yhteiskunnan. Välillä vois vaan sammuttaa kaikki vehkeet ja piiputtimet ja mennä vaikka viikoksi pimeään komeroon istuskelemaan ja ihmettelemään. 

Varasin viime viikolla ajan pollatätille, sinne oon menossa ens viikolla. Sekin tympäsee valmiiksi, mutta mennääs ny kuitenkin. Ehkä mä pyydän nyt saada sitä akupunktiota, olishan sekin kokemus. 

ps. viime postauksen kommentteihin vastaaminen venyy ja venyy, vastaan kunhan saan itteeni otettua niskasta kiinni. Kiitos teille kaikille kuitenkin. ♥ 

lauantai 7. toukokuuta 2016

Ölppää

Humalainen mieleni on vähän typerä. Se tahtoo sanoa maailmalle yhtä sun toista. 

Olin tänään pitkästä aikaa ystävän luona ihan kupittelemassa. Aluksi en meinannut lähteä edes käymään, mutta lopulta luovutin kun ystävä pyysi niin kovasti. Hän sanoikin kun saavuin, ettei uskonut minun tulevan. Ystävä piti huolta siitä, ettei lasi ehtinyt olemaan tyhjänä eikä tietenkään meikäläinen osaa sanoa ei. Lupasin mennä hetkeksi, mutta jotenkin siinä meni niin, että palasin kotiin vasta kun kun oli pimeää. Harmitti jotenkin tosi paljon kun olin aikonut palata vielä valoisaan aikaan. Ja harmittaa se juominen, vähempikin olisi riittänyt. 

Mulla oli ihan kivaa, se oli lähinnä sellaista kuin ennen vanhaan. Mietin vaan, haluanko nykyisen olevan sellaista. Oon jotenkin kokenut kasvaneeni sellaiseksi fiksuksi aikuiseksi ja huomasin, etten ole sitä mitä kuvittelin olevani. Mua harmittaa, etten ole sen fiksumpi ku ennen. Kun alkoa kaadetaan, sitähän otetaan. 

Olin nuorempana melkoinen pesusieni. Aina piti olla kännissä, tai no se ei riittänyt, piti olla perseet olalla. Join ja hölmöilin. En piitannut mistään. Aivot piti saada sammuksiin kaikesta paskasta. Toisinaan pahoitin toisten mielet kun "pidin hauskaa". Humalassa tunsin itseni itsevarmaksi ja sellaiseksi tyypiksi joka mun piti olla. Puhelias ja iloinen. Vasta vanhenmuuten olen huomanut, etten vaan kerta kaikkisesti ole sellainen. 

Toki tänään iloitsin aidosti, fiilistelin vanhojen suosikki biisien mukana, liikehdin ja lauloin.. Kotiin tullessa tunsin morkkista. Tunnen itseni epäonnistukseeni. Humalainen mieleni toi mieleen sen vanhan Nännin joka ei voinut hyvin. En voi hyvin kun huomaan sen. 

Toisinaan mietin, että olisi kiva pitää hauskaa kunnolla. Ryypätä ja rellestää, päästään irti langat puikoista. Mutta pitääkö sen olla näin helvetin pelottavaa? 

Lähtökin oli saatanasta. Se tuli yllättäen, en ole extemporea harrastava ihminen. Lähdin silti uhmaten itseäni. Ennen lähtöä vedin varmaan lähemmäs kymmenen rundia läpi asunnon. Töpselit irti, hella sammuksissa, vessan ovi kiinni niin ettei pojat saa sitä auki. Jääkaapin ja pakastimen ovet kiinni. Niin, olenko kertonut, että nykyään joudun lähtiessäni tarkistamaan myös kylmälaitteiden ovet? Luulin jo päässeeni näistä asioiden tarkasteluista, turhaan

Kiitin ystävääni illasta. Tarkoitin sitä, vaikka kotiin päästessäni mieleni valtasi ahdistus. Sanoin ystävälle, että toivoin että olisimme enemmän voineet jutella keskenämme, sitä odotin. Toivottavasti seuraavalla kerralla, sillä kerralla kun pidättäydyn pitämään pääni selvempänä. 

Olen paljon pohdiskellut alkoholin käyttöäni. Toisinaan tulee otettua saunaölppä, harvemmin juotua muutama lasillinen punkkua, yleisimmin yömyssyksi lasillinen tai kaksi viskiä. Se sopii mulle. Toisaalta koen siltäki saralta itseni nykyään huonoksi kun en uskalla päästää irti kontrollista. Olen kuullut paljon kavereiden suusta olevani tylsä kun en juo niin paljoa. Miksikö annan tällaisen haitata itseäni niin paljon? Tunnen itseni ulkopuoliseksi ja erilaiseksi jossen juo muiden juodessa. En koe juomisen olevan mitenkään coolia, mutta ryhmäpainostus toimii niin saatanallisesti tässä tilanteessa. 

Olen joskus mietinnyt postailevani yleensäkkin kannastani alkoholia kohtaan. En ole löytänyt sille tarvittavia sanoja, mutta nyt voisin näin tiivistettynä kertoa, että.. 

Pelkäsin pienempänä ja pelkään edelleenkin tavallani humalaisia ihmisiä. Varsinkin vieraita humalaisia miehiä. En osaa selittää mistä nämä pelot johtuvat sillä olen lapsuuteni viettänyt aika turvallisessa ja ns. alkottomassa ympäristössä. Toki alkoholia oli, vanhempani ovat aina ottaneet päivittäin ennen nukkumaan menoa yhdet oluet, välillä myös siihen päälle jotkin terävät. En ikinä pienempänä kiinnittänyt siihen huomiota enkä ollut kiinnostunut niistä keittiönpöydälle ilta aikaan nököttävistä pulloista. Se oli mulle normaalia. Opin jo pienenä siihen, että saunan päälle sai lasillisen limua kun aikuiset ottivat sen joka iltaisen normaalin oluen. Ja meillä porukat tosiaan siemailivat sitä yhtä olutta melkein parin tunnin ajan, välillä käyden television katselun lomassa keittiössä ottamassa huikat jo siitä lämmenneestä oluesta. Ala-asteella mulle selvisi, että joidenkin vanhemmat ottivat niitä ruskeita lasipulloja vaan viikonloppuisin ja enemmän kuin yhden pullon. Ja ne joi siihen päälle vielä sitä kirkastakin juomaa siitä isosta pullosta, jopa sen pullollisen. 

Kiinnostuin alkoholista samaan aikaan kuin tupakasta. Kun muitakin kiinnosti. Ymmärsin, että alkoholi oli pääsy pois niistä kamalista oloista mitä koin jatkuvasti. Tajusin, että alkoholia ottaneena uskallan puhua ja olla asioissa mukana. Kun olen kännissä, kuulun porukkaan. 

Aika surullista. 

Näin viisastuneena ymmärrän, ettei mikään noista edellisistä väittämistä pidä paikkaansa. Ei millään tasolla. 

Silloin kun tapasin ukon, olin jatkuvasti humalassa. Selvinpäin en uskaltanut nähdä edes koko ihmistä. Jossain välissä kuulin ukon huulilta sanat juoppo ja lihava. Silloin aloin laihduttamaan ja alko jäi. Parhaita päätöksiä ikinä. Toki alkoa meni, mutta harvemmin. Aiemmin tissuttelin päivästä toiseen ja olin tillin tallin. Alkoholi käyttö jäi viikonloppuihin jolloin olin kavereiden kanssa. En halunnut olla tylsimys. Jossain vaiheessa ne kaverit jäi ja siinä samalla se syntinen ölppä. Voin paremmin vaikka kaipasin alkoa ja sen tuomaa itsevarmuutta. 

Nykyhetkeä ajatellen, baarissa en ole käynyt pitkiin aikoihin ja alkoa tosiaan menee vain rentoutumis tarkoituksiin. Tällähetkellä mä olen tilantessa, jossa mä olevan vain lihava. Juuri nyt, itseensä pettynyt läski. Huoh. 

En ole varma, oliko tässä postauksessa mitään järkeä, mutta halusin avautua. Toivon myös, ettei ystäväni ota tätä mitenkään itseensä tai pahalla,  sitä en tällä mitenkään hakenut. Kiitos ja anteeksi, kaiken varalta.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Sellaisia viime öisiä aivoituksia. Mietin, hävitänkö koko luonnoksen ja tajusin, että eihän sille ole mitään syytä. Tämmönenhä mä oon joten miksen näitä ajatuksia toisi tänne kaikkien nähtäville. Semmotia.