tiistai 12. elokuuta 2014

Fiilistelyä & tuumiskelua

Hurraa!

Meikä on saanut jo monena päivänä soppaa ja leipää syötyä! Kieli ei oo enää niin kipeä, vaan sillon jos puhun enemmän tms. Ekana yönä sain melkosen sätkyn tuon mun korvan takia. Heräsin kesken unosten siihen tunteeseen, että mun korva on tukossa ja kaulaa kutitti. Lähdinkin vessaan katsastamaan tilanteen ja selvisi, että onhan tuo korva tukossa verestä ja kaulan kutina johtui kuivuneista verinoroista. Toisena päivänä industrialini alemman rei'än vuotaminen jatkui reippaasti, niinkin paljon, että yhdessä välissä rupesi jo heikottamaan ja piti nakata sängylle maaten jalat kohotettuina. Sain kaverilta neuvon antaa niiden verilönttien hyytyä ja kuivettua paikalleen, että solkenaan vuotaminen loppuu. Nyt kun poistin korvasta tulppana toimineen kuivuneen veriklöntin, ei vuotoa enään ole ja korva voi muutenkin mainiosti.


Fiiliksistä tuumiskeluun. Oon monena päivänä tuumaillut, millä perusteella määräytyy, kenen vastuulle jää yhteyden pitäminen ihmissuhteissa? Oon myös miettinyt sitä, että mun mielestä aikasena ja mukelona sosiaalisopulointi on ihan erinlaista. 

Ystäväni viestitti mulle yhtenä päivänä, että hän kokee jääneensä yksin, että hän on aina se joka pitää ihmisiin yhteyttä eikä kukaan koskaan ota yhteyttä häneen. En tiedä, oliko tää viestitys hätähuuto vai syytös. 

Musta tuntuu, että aikasena ei voi sanoa, että ois yksin jätetty. Aikasena sitä on vastuussa ihtestään ja omasta hyvinvoinnistaan. Jos mukelo sanoo, että hänet on jätetty yksin, luultavasti asia on juurikin niin. Päivähoidossa, koulussa tai harrasteissa jätetään joku ulkopuolelle ja tehdään sen varsin selväksi kaikille, paitsi ohjaajille, opettajille tai muille aikusille. Sanotaan, että hyljätään joku porukasta, eikä kukaan saa sen kanssa sitten olla, tai joutuu hyljätyksi myös. 

Muksuna kun ollaan, ei voida valita hoito- tai luokkatovereita, on vaan pakko sinnitellä joukossa. 

Aikusena meidän ei tarvi sietää sellasia ihmisiä joiden kanssa ei tulla toimeen. Tokikaan harva pystyy työtovereitaan yms. valitsemaan, mutta ainakaan meidän ei tarvi kokea, että meidän ois pakko saada hyväksyntää kaikkien keskuudessa, ainakaan niin vahvasti kuin lapsena. 

Mun mielestä muksuna on tärkeää, että on paljon kavereita. Aikasena sitä osaa arvostaa, että on pari läheistä ystävää ja loput pelkkiä työkavereita tai tuttuja. 

Mun mielestä aikasena ei jaksa yhtälailla sosiaalisopuloida kuin nuorempana. Aikasilla on velvotteita, työt, lapset, ehkä harrasteet ja pitäähän parisuhteestakin pitää huolta. Näiden asioiden lisäksi ei välttämättä riitä aikaa enään paljon muulle ja haluaakin ehkä nauttia ylimääräisen ajan rauhassa itsekseen.. 

Mun vanhemmat eivät oo oikeastaan ikinä harrastaneet mitään "kaverijuttuja". Isällä on ollut työkaverit ja äidillä yks läheinen ystävä jonka kanssa soittelee ja näkee silloin tällöin. Ei meillä oo ikinä ollut ketään vanhempien kavereita käymässä eikä me oo kyläilty muualla kuin sukulaisilla. Ehkä siitä johtuu mun mielipide siitä, ettei aikasten elämään ees mahdu mitään "kaverijuttuja". 

Toki poikkeuksia löytyy ja on hienoa, jos on ja pystyy ylläpitämään ihmissuhteita, en minä sitä sano etteikö niin voisi olla tai saisi tehdä. 

Itsellä on muutama ystävä ja joitain kavereita. Kyllä mä haluan niitä ihmissuhteita ylläpitää, kunhan ei jatkuvasti tarvitse olla sosiaalisopuloimassa. Toki oon myös bongaillut täältä blogimaailmasta ihmisiä, joita ois kiva tavata livenä ja olla yhteyksissä. Parin sellaisen kanssa olenkin nyt kirjeenvaihdossa ja tänään tapasinkin pari ihmistä ihan oikeasti. 

Mutta alkuperäiseen pääponttiin, miten voidaan määrittää, kenen kontolle jää yhteydenpito. Parastahan se olisi, että yhteydenpito tapahtuisi puolin jos toisin, mutta aina se ei mene niin. Mun mielestä jos kokee itsensä yksinäiseksi on tehtävä sille asialle jotain eikä vaan taanuttava siihen, että on yksin. En usko, että kukaan aikasten maailmassa jättää ketään läheistä yksin tahallaan. Mihin me jouduttas jos me kaikki päätettäis olla sitä mieltä, että me ollaan yksinäisiä eikä meihin ota ikinä kukaa yhteyttä?

Keskustelu jäi ystävän kanssa kesken, pitäis PITÄÄ korjata asia ja ottaa yhteyttä. 

Miten te asian näätte? 

10 kommenttia:

  1. Äärettömän hyvä ja pohdinnan aiheinen teksti!! ^_^ mulla meni tuossa muutamia vuosia sitten, no neljä vuotta sitte välit poikki yhteen pitkäaikaiseen ystävään juurikin tämän takia kun hän ei ymmärtänyt sitä kuinka minulla ei aina ole aikaa ja jaksamista päivystää kalenterin kanssa että koska mahdollisesti "ystäväni" haluaisi tavata.. hän asui eri paikkakunnalla ja tälleen huomaavaisesti ilmotti juuri sinä päivänä kun sattui maisemille tulemaan että haluaa nyt nähä, ja jos olin ehtinyt tällön sopimaan muuta, hän haukkui minut pystyyn siitä että kuinka olen paska ystävä kun en häntä pääse tapaamaan ja kaikkia muita ehdin muka nähä enempi... itte hän kykeni tekemään ohareita mennen tullen ja minun piti asia niellä hyvillä mielin, mutta annas olla jos en hänen mielensä mukaan mennyt niin jo oli maailman kirjat sekasin..! o_O
    Erään toisen ystävän kanssa puhuttin asiasta että onneksi ymmärretään toisiamme että aina ei vaa ehi tapaamaan ku joskus kerra vuodessa, koska on työ ja muitakin ystäviä ja kun ihminen oikeesti tarttee joskus lepoakin ja omaa aikaa eikä siitä pidä kenenkään loikkaantua, koska ei se vähennä silti yhtään sitä että välittäs toisesta!! Monesti just sellaset ystävät on niitä parhaita joita näät tyyliin kerran vuodessa mitta olo on ku ne olis nähny just eilen!! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava huomata, että tekstini sai aikaiseksi kommentointia!

      Ymmärrän hyvin sinua, kertomasi tilanne on myös minulle tuttu. Ehkä ärsyttävintä ikinä on se, että itse on se huono ja toinen hyvä vaikka tekisi mitä. Minä pidän siitä, että tapaamiset sovitaan hyvissä ajoin. Monen kanssa tehdäänkin niin, että sovitaan tapaaminen jo tyyliin viikkoa ennen. Muistelen, että mullakin oli sellainen ystävä joskus joka aina ilmoitti juuri sillä hetkellä kun oli tullut maisemiin, että nyt pitää nähdä. Se oli jotenkin hurjan ahdistavaa ja inhotti sanoa vastaan jos oli jotain muita menoja juuri silloin. Tupisin aina silloin itsekseni, että oisi voinut ilmoittaa aiemmin.

      Parhaat ystävyyssuhteet ovat juurikin tuollaisia, niinkuin sanoitkin! Juuri tänään ystäväni sanoikin, että on mukavaa kun tietää, että toinen pysyy ystävänä vaikka ei aikoihin yhteyttä pitäisikään tai päivittäin sitä varmistelisi!

      Poista
  2. Mullapa ei ole koskaan ollut kaverisuhteissa ihmistä ketä pitäis muhun yhtä paljon yhteyttä ku mä häneen. No ehkä yks löytyy ! :) Mutta siis oikeesti on niin paljon ihmisii ketkä pitää ehkä 1-5 kertaa vuodessa yhteyttä, loput minä. Hemmetin epäreilua. Monesti puhutaa tästä asiasta mun äidin kanssa.. Hänen kanssaan mulla on tasavertoista yhteydenpitoa, ylipäätään perheen kanssa. Mutta ei kavereiden. Joonaski on eka parisuhde missä koen,että molemmat antaa yhtä paljon ku ottaa, ennen on otettu vaan eikä annettu mitään jos tajusit mitä tarkotin.. :)

    Ei mullakaa ole kauheesti mitää tunteja aikaa kaikkien kanssa jutella päivittäin, mutta on kuiteki niin paljon, että tunnen että annan aikaani. En oo aina paras pitämään yhteyttä, mutta toivon että kaikki läheiseni tietävät, että olin töissä tai vaikkapa baarissa, oli asia iloinen tai surullinen, mä vastaan yleensä aina nopeasti ja mulla löytyy se hetki aikaa. :) Hyvä postaus tämä, anto taas ajattelun aihetta !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mä ymmärrän senkin, että on inhottava tuntea itsensä siksi henkilöksi joka hoitaa yhteydenpidot. Ikävä, että sä joudut kokemaan niin. Kyllä mustakin siltä välillä tuntuu tai sit musta tuntuu, että muhun otetaan vaan yhteyttä jos ollaan jotain vailla.. :D Kyllä mä ystävääni ymmärrän siinä kun kokee itsensä yksinäiseksi ja tuntee että hänen pitää olla aina kaikkien kanssa se yhteydenpitäjä, kyllä siinä varmasti rupeaa tuntumaan siltä ettei seuraan kaivata kun joutuu itse aina sen yhteyden ottamaan jne. Eihän se ole reilua missään nimessä.

      Musta tuntuu, että tää nykyaika on myös aika saatanasta, että se syö ihmissuhteita. Ei kannata ottaa kehenkään yhteyttä ku tietää jo valmiiksi menot ja kuulumiset esim. facebookista... Ei se niin sais mennä, mutta välillä tuntuu siltä, että jotku niin ajattelee. Mikään ei oo ärsyttävämpää kun koittaa jonkun kanssa keskustella viime aikaisista kuulumisista ja toinen lohkasee et "Joo mä luin jo bookista!" ja asian kertominen tai keskustelu tössää siihen.

      Mullakin on äidin kanssa tosi tasavertaista yhteydenpitoa. Melkeen päivittäin me jutellaan facebookissa ja jos toisesta ei oo kuulunut pariin päivään sen kummemmin niin sitten soitellaan puolin jos toisin. Paljonkin tietenkin nähdäänkin kun asutaan niin lähekkäin. Joskus musta tuntuu, että äiti on enemminkin kaveri kuin mamma.. :D

      Uskon ymmärtäväni mitä tarkoitat, toki kirjoittamasi voi käsittää monella tapaa! :D Kyllä mä koen kans että tuon ukon kanssa ollaan tasapainossa. Kuitenkin 24/7 ollaan yhdessä ja lähes koko ajan keskustellaan. En koe, että toinen jäis mitenkään esim. huomiossa vähemmälle ja yhtälailla toisiimme tukeudutaan. Oon ollut sellaisissa suhteissa joissa toinen ei oo ollut minkään arvoinen ja toinen on ollut se tärkeä mitä tuetaan ja hyysätään, se ei ollut milläänlailla mukavaa kun sitä ajattelee jälkeenpäin.

      Nyt kun asiaa ajattelen niin mä taidan olla kuitenkin päivittäin jonkun ystävän kanssa yhteydessä sen verran, että viestitellään ja vaihdetaan ajatuksia. Musta se on mukavaa. Se, että mun pitäis joka päivä nähdä, kutsua kylään tai mennä kylään jollekkin ois kauheen ahdistavaa, musta tuntuis ettei mulla jää aikaa millekkään. Jos jollekkin mä en kelpaa tällaisena ystävän jonka kanssa ei koko ajan vietetä aikaa niin sille mä en voi sit mitään. :/

      Rupesko tää mun vastaus lähtee lapasesta? Tuli yht äkkiä niin paljon sanottavaa et pitää jo rajottaa ettei oo kohta kilometrin mittanen vastaus.. :D

      Loppuun vielä, hyvä kun sä oot sellanen ystävä jolta löytyy ystävilleen ainakin se hetki aikaa oli se tilanne mikä tahansa!

      Mä jo mietin et pitääkö mun väsätä tälle postaukselle jatkoa kun rupes nää ajatukset taas virtaamaan siihen malliin et ois voinut vielä asiaan syventyä! En mä kyl varmaa jaksa.. :D

      Poista
  3. Kyllä nykyisin tarvii oikeesti nähdä vaivaa jos haluaa joitain kavereitaan nähdä, joidenkin kanssa se taas on helpompaa. Lukion loppumisen jälkeen sitä joskus kyllä tunsi itsensä yksinäiseksi vaikka asui avoliitossakin, mutta veikkaan että se johtui siitä, että tilanne oli niin uusi kun ei kavereita nähnytkään koulun jälkeen, moni oli muuttanut toiselle paikkakunnalle. Näin kolmekymppisenä siihen on jo tottunut, kun kavereilla on vuorotöitä, lapsia ynnä muuta. Mutta kyllähän se silti ottaa päähän. Ja niin kovin usein se oon minä joka aina kyselee millon voitaisi nähdä. Tulee välillä sellanen olo, että eikö kavereita ihan oikeesti kiinnosta nähdä mua, kun niin harvoin mihinkään kysytään :/ Sitten kun on sellaisia iltoja, kun tavataan isomman kaveriporukan kanssa, niin oon jotakuinkin onneni kukkuloilla. Viihdyn kyllä vallan mainiosti kotona, ja oon melkoinen kotihiiri, muttei se silti tarkota ettenkö rakastais nähdä mun kavereita, erityisesti niitä läheisimpiä :)

    Mun äidillä on kaksi siskoa, ja niille ehdotettiin isojen yhteissynttäreiden pitämistä. Äiti sanoi, että ei sellasia oo varmaan järkeä pitää, kun ei heillä oo enää oikeen kavereitakaan, varsinkaan sellaisia jotka haluais iltamyöhään oikein juhlia. Se kuulosti ihan hirveän surulliselta. Varsinkin kun itsellä ei oo sisaruksia, niin tuntuu kamalalta ajatella ettei mulla keski-iän jälkeen olisi ystäviä enää! Ehkä osaksi niiden sisarusten puuttumisen takia sitä yrittää kaveruussuhteistaan pitää niin kynsin ja hampain kiinni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mäkin muistan kuinka oudolta tuntui kun koulut loppuivat eikä elämä ollutkaan enään niin sosiaalista. Ihmiset ottivat ja lähtivät asumaan muualle, osa lähemmäs ja osa kauemmas, useisiin lähempänä asuviin välit katkesivat muuten vaan tai yhteydenpidot vaan jäivät. Ei mua silleen harmita, mutta kyllä se silloin tuntu oudolta. Nykyään mulle riittää, että on kissat, ukko ja tiivis yhteydenpito äidin kanssa. Tottakai on mukava välillä nähdä ja olla yhteyksissä ystävien kanssa.

      Kiva kuulla, että teillä on kuitenki sit iltoja jolloin näätte isommalla porukalla (vaikka oishan se varmaan mukavaa viettää myös muutenkin aikaa enemmän) ja osaat sit ottaa niistä ilon irti ja nauttia.

      Tuosta kertomastasi tuli mieleen omat 20 v syntsärit jolloin olin ihan intopiukeena kun pääsin ostamaan ensimmäistä kertaa ite viskiä ja oisin hurjan paljon halunnut juhlia. No kuinkas kävikään, ketää kavereista ei kiinnostanut tulla istumaan iltaa mun kanssa. Istuin illan koneella yksin viskiä tissutellen ja sillon mulla oli kyllä suru puserossa. :D Sen jälkeen mua ei oo ees huvittanut juhlia vanhenemista. :P

      Poista
  4. Tutkailin tätä postausta ja tuo ystäväsi kommentti vaikutti siltä, että olet tärkeä hänelle ja hän kaipaa seuraasi.
    Hänellä oli vahvuutta sanoa, että tuntuu yksinäiseltä yms.

    Valitettavasti oma ystäväni ei pystynyt kuvailemaan tuntojaan ja nyt hän onkin hautausmaalla. :'(
    On tässä käyty itsesyytöksiä läpi, miksei ole ollut aikaa, sitä, tätä... Olisiko toisin, jos... Jos... Jos ...
    Jossittelua toisensa perään.

    Mielestäni asioihin on hyvä tarttua sellaisena kuin ne on, ei keksiä syitä, miksei ole aikaa nähdä ystäviä. Tulee selittelyn makua, kun keksin, etten voi nähdä, kun teen tässä just ruokaa, värjään hiuksia etc. Se kaverihan voi olla niissä mukana. Jostain saa aina nipistettyä aikaa, niin ei toivottavasti täydy seuraavia vuosia jossitella jonkun muun vuoksi.

    Näihin tunnelmiin, koitan olla parempi ihminen ystävien silmissä.

    -Esko

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon kommentistasi!

      Kyllä mä uskon ja tiedän, että asia onkin niin, pitkään me ollaan tunnettu ja paljon asioita jaettu. Kiitos, että sait minut tiedostamaan sen.

      Ikävä kuulla, että ystäväsi ei tuntemuksiaan kyennyt tuomaan ilmi. Toivottavasti et joudu enää käymään moisia ajatuksia lävitse päässäsi vaan voit keskittyä muistelemaan häntä ja hyviä yhteisiä muistoja.

      Oon ite pyrkinyt antamaan aikaa kavereilleni, jos he sitä pyytävät. Mulla on vikana, etten osaa itse kaivata seuraa niin, että ite ehdottaisin näkemistä kovinkaan monesti. Jos viestiä tulee, että nähdäänkö, niin yleensä tehdään joko samantien tai jos on jotain meneillään, yleensä pyrin sopimaan samantien toisen ajankohdan pahoitellen. Joskus on tullut tekosyitä keksittyä, mutta niistä tulee vaan kurja olo, oon silloin huono ystävä. Ajattelin nyt oma-aloitteisesti laittaa yhdelle kaverille viestiä ja kysyä milloin voitas reffata.

      Kyllä aikaa aina on, kunhan vaan on tahtoa. Tsemppiä ja jaksamista jatkoon sekä samat sanat!

      Poista
  5. Kyllä vuosienkin jälkeen mietitään, mitä olis voitu tehdä toisin. Olisiko mikään auttanut...
    Pyrin aina kyselemään kuulumisia ja kaikkea. Yhtäkkiä kaikki päättyi siihen, että kuulimme hänen tehneen itsemurhan. Jätti meille jäähyväisvideon, jota koskaan saatu nähdä. Tämänkin vuoksi on edelleen kysymysmerkkejä ilmassa.

    Yleensä havahdun itsekin siihen, että koitan olla se kantava voima ystävyyden välillä. Aina se, joka ottaa yhteyttä.
    On tympeääkin, jos toinen ei jaksa pistää tikkua ristiin minkään eteen. Tulee mieleen, että kiinnostaako sitä toista enää lainkaan olla ystävä? Vai kasvetaanko vaan erillemme.

    Jokaisella alkaa tässä iässä olemaan jo perhe, kumppanit, työ. Jokaisella meillä on omakin elämä. Kyllä sitä niitä ystäviä aina kaipaa.
    Silti, eipä monikaan ole korvaamaton. Toiset "ystävät" on kavereita vaan niin kauan, kunnes saa hyödyn irti sinusta. Kun sitä ei saa, olet joutunut romukoppaan.

    Joskus sitä tekee mieli luovuttaa itsekin ja mennä vähintään kyhjöttämään pimeään komeroon yksinään ja itkeä, kun maailma on niin paska paikka. :D

    Sielun tutkiskelun keskeltä,
    -Esko

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikka oisitte tehneet enemmän, ei se välttämättä olisi hänen päätökseen vaikuttanut. Sinä ja muut teitte varmasti parhaanne ja uskon hänen olleen kiitollinen siitä. Kuulostaa siltä, että teko oli harkittu kun jäähyväisvideonkin jätti, harmi ettette ole saaneet nähdä sitä.

      Kyllä mä ymmärrän ettei ole reilua eikä mukavaa kokea olevansa se joka aina ottaa yhteyttä. Ei varmasti kukaan sellainen ihminen välty niiltä ajatuksilta joissa miettii kiinnostaako ketään edes oma seura.

      Hyvät ystävät ovat harvassa. Niin monesta"ystävästä" on saanut huomata, että ne olikin vaan kavereita vaikka luuli enemmäksi.

      Niinpä,niinpä! Onneksi tää maailma on enimmäkseen kuitenkin ihan ok paikka eikä elämäkään oo hassumpaa. :)

      Poista