tiistai 3. joulukuuta 2013

Lätinää

Hellurei ja hellät tunteen tai jotain sinne päin. Tulinpahan jotain pientä tänne lätisemään ja hehkuttamaan uutta tatulointia. 

Väsyttää hulluna. Viime öinä on tullut nukuttua todella huonosti kiitos kipeän lonkan/persposken/vitustako minä tiijjän. Kipu on pahimmillaan silloin kun menen sänkyymme makuulleen. Pitkin yötä saa herätä ähisemään ja kiroilemaan kyljen käännön vuoksi. Aikaa saattaa mennä minuutti tolkulla kun yritän heijata iteäni toiselle kyljelle. Loppusissaan luovutan ja käytän saman verran aikaa istuaalleen nousuun ja kellahdan sitten asentoon johon alunperin halusin ja huomaan ettei sekään ole hyvä. Vituttaa. Odotellaan vielä josko kipu lakkaisi. Jos kipu yltyy tai jatkuu on soitettava tk:hon. Kun soitan sinne minulta kysytään satavarmasti pystynkö kävelemään ja olenko töissä. Vastaan kysymyksiin ensin myöntävästi ja sitten kielteisesti. Täti puhelimen päässä toteaa, että olen 3 kk jonossa ja minuun otetaan yhteyttä kun vapaita aikoja tulee. Näin se menee. 

Tokihan väsymystä tälle päivää aiheuttaa myös aikainen nousu. Aamulla piti joutua Ylivieskaan hakemaan uutta kuvaa nahkaan. 

Kuvan haku reissu oli oikein onnistunut. Rakastan sitä kotoisaa tunnetta ja surinaa. Tatuoijani oli hommannut itselleen uuden penkin asiakkaita varten joten aamupäivä hurahti nopeasti makoillessa. Ennen puolta päivää sähköt menivät poikki ja tovi siinä saatiinkin sitä ihmetellä. Juuri kun tatuoijani sanoi puhdistavansa ihoani ylimääräisistä väreistä ja verestä sähköt tulivatkin takaisin kuin tilauksesta. Loppu ajasta värittäessä sai jo irvistellä, mutta hengissä selvittiin. 


Tässäpä tämä uutukaiseni. Niin rakkautta. Tämä päivä tätä pestään ja rasvaillaan, illalla mummeli saa mennä kalvon alle suojaan seuraavaksi viikoksi. 

Ja vielä loppulätinäksi tarina tosielämästä ja kysymys käykö kellekkään samalla tavalla tällaisten yksinkertaisten asioiden kohdalla : 

Hieman yli viikko sitten kävimme sukulaisten kanssa ruokailemassa paikallisessa ravintolassa. Lastasin lautaseni täyteen kaikkia mahdollisia herkkuja mitä saatavilla oli. Kun kiikutin lautaseni pöytään huomasin kaikkien syövän lautasliinat sylissään ja käyttäen oikein aterimia. Kirosin mielessäni ja tunsin nousevia hikikarpaloita otsallani. Varovasti veitsi toiseen kätöseen ja haarukka toiseen. Vaikeasti aloin keräämään ruokaa haarukkaani. Sitten muistin sen perkeleen lautasliinan. Hommat seis ja jättikokoinen servetti syliin. Uudestaan haparoivin käsin aterimet sorkkiin ja hitaasti ruokaa paloittelemaan ja kasaamaan haarukkaa niin, ettei ruoka pääse tippumaan heti kun haarukkaa yrittää ääntä kohti nostaa. Miten vaikeaa voikaan olla syöminen? Kotona ruokaa tulee lapattua pelkällä haarukalla, pihvin tai vastaavan saattaa etukäteen sahata osiin ennen kuin aloittaa syömisen. Kyllä tuli taas juntti olo, pitäisi käydä useammin syömässä ulkona jos vaikka oppisikin syömään ihmisittäin. Jotenkin loppusissaan onnistuin syömään suht koht siististi. Kahvit skippasin suosiolla kokonaan heti kun näin ne pikkuruiset kupit.

Nii! Kertokkaa ny, en mää voi olla ainut! :D 


5 kommenttia:

  1. SÄ OOT AINUT!!11 ei vaa, et varmastikkaa oo. :D Mut itte oon tottunu syömää just noin.. x) Tosin en levittele lautasliinoja mihkää haaroväleihin jne vaan rypistelen sen jo valamiiksi pilalle ja sit vielä niistän siihen.. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. NO PERKELE. Nii sää oot tommonen kermaperse hienostelija ku sivistyneesti syöpötät menemään ja mää oon ihan junttilainen. :(( Taisin saaha joskus ala-asteella aina ruokailussa huomautuksia siitä ku en syäny sillee niinku pittää vaan haarukalla lappasin apetta suuhun ja sillon pelipöksyt opella vasta repeski ku yritin käyttää veihtä apuna ja tungin sen sillä veihellä apetta suuhun! Ei oo kotona opetettu syömmää oikee. XD

      Poista
    2. Hahahahahha no mä ny oon vähä tämmöne kermis. XDDD

      Poista
  2. Herranjestas, miten ihastuttava tatska! ♥♥♥ Mä rakastan matuškoita (oli ihan pakko kirjoittaa se noin venäläisittäin), en tiiä mikä siinä on, mutta en vain voi vastustaa niitä. Hih, mulla onkin söpöt matuška-korvikset ja aitokin sellainen löytyy hyllyäni koristamasta.

    Eipä siitä tarvitse itseään sättiä jos ei "osaa" syödä hienostelevasti. Kunhan jotenkuten - pitää huolen siitä, ettei puhu ruoka suussa jne (mutta tämänhän sinä osaat varmasti). :) Ymmärrän kyllä tuon paineen, kun kerrankin joutuu sellaiseen tilanteeseen, missä tuntee olevansa jotenkin muita huonompi ja ottaa ihan liikaa paineita siitä suoriutuakseen. Mulla on tapana käyttäytyä lievästi pakkomielteisesti sellaisissa tilanteissa, missä sosiaalinen ahdistus nostaa isoa päätään, vaikka voisi ihan hyvin ottaa chillisti niin kuin muutkin. Kai se tulee siitä, kun oon saanu vähän sellaisen kasvatuksen, että jatkuvasti pitäisi miettiä, mitä muut minusta ajattelee ja käyttäytyä mahdollisimman huomaamattomasti. :( Mutta yritän kasvaa tästä ajatusmallista ulos ja kapinoidakin sitä vastaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle maatuska on hirveän tärkeä kun se on melkeen ainut iloinen asia minkä muistan lapsuudesta. Mummolassa ihastelin vanhaa oranssia maatuskaa joka oli tuotu mummolle & vaarille venäjältä, sain sillä leikkiä varovasti ottamalla esiin aina pienemmän mummelin. Se oli niin jänskää ja ihailin sitä esinettä enemmän kuin mitään. Pari viikkoa sitten sain mummolta juuri sen oranssin maatuskan itselleni. ♥

      Käytöstavat onneksi sentään kunnossa, eikä tulee mätettyä ruokaa suu auki. :D Paineet on paineet, en tiedä miten "normaali" ihminen käsittelee tällaisia pieniä asioita kun itse saa itselleen aiheutettua pahan olon epäonnistumisesta ja huonommuudesta useaksi päiväksi. Tsemppiä yritykseen ja kapinointiin, voisi olla varmaan ihan paikallaan omaankin elämään joidenkin asioiden suhteen. :)

      Poista