tiistai 5. marraskuuta 2013

Tuu tuu tupakkarulla

Tupakka, tupakki, kessu, körssi, sätkä, nöösä, tussu, tupsu, rööki, syöpäkääryle, säppyrä, röksä.. 


Rakkaalla lapsella monta nimeä, vai miten se meni? Se on se kaveri, vihollinen, tuki ja turva, päivän pelastaja, pahan olon tuoja, auttaja ja petturi. Se on kaikkea niitä ja enemmänkin. 

Voin kertoa, että olen polttanut ihan liian kauan ja ihan liikaa. Se ensimmäinenkin oli liikaa. Se oli virhe. 

Muistan olleeni ala-asteella kuudennella kun jotkut ikäiseni puhuivat polttavansa, ei heitä ollut kuin pari, mutta kuitenkin. Silloin tuntui, että jokaisella oli hirveä hätä aikuistua. Piti osata jo laittaa ripsiväriä ja ostaa muodikkaita vaatteita. Yläasteelle oli tarkoitus siirtyä seuraavana vuonna, ei yläasteella saa olla enään kakara.  Itseäni tupakka oli kiehtonut pienestä asti johtuen varmaan tupakoivista vanhemmistani. Mielestäni haju ei koskaan ole ollut paha vaan kiehtova. Savu ja palava tulipää, tupakasta jäävä tuhka, mietteliäät ilmeet tupakoivien kasvoilla, nekin kiehtoivat. Tupakointi on aikuismaista, ei silloin voi olla napero. En muista ensimmäisestä kokeluistanut oikeastaan mitään. Pieni muistikuva pyörii päässäni siitä, kenen kanssa sitä kokeilin. Tunne vain on jääny mieleeni, se oli jännittävää. Muistelen, että vaivoin hankittu tupakka sytytettiin tulitikuilla. Muistan, että pian piti kokeilla uudestaan. Kirjoitimme ystävän kanssa kirjevihkoon kysymyksiä toisillemme; milloin kokeillaan taas lakua? 

Pikku hiljaa kokeilu kerrat lisääntyivät ja pian tieto kiri tupakoinnista muiden tupakoivien joukkoon. Sillä sai tietyllä tavalla suosiota tai ainakin huomiota. Tupakka yhdisti, sain kavereita joiden kanssa en varmaan muuten olisi viettänytkää aikaa. En ollut enään tylsä. Nautin siitä. Tupakasta ja huomiosta. 

Jossain vaiheessa tupakoinnista tuli jatkuvaa, pian huomasin kantavani mukana jo askeja ja miettiväni muiden kanssa mikä olisi hyvä paikka mennä piiloon tupakoimaan. Joskus niihin aikoihin olin vetänyt jo ensimmäiset kännitkin. 

Yläasteella välituntisin piti juosta piiloon tupakille, ei koulupäivistä tullut mitään ilman sitä. Aamuisin järjestettiin kavereiden kanssa tupakkatreffejä johonkin koulun läheisyyteen ja sama toistui myös koulun jälkeen. 

Jossain välissä yläastetta päätin lopettaa tupakoinnin, se taisi olla niihin aikoihin kun erakoiduin muista ja vaihdoin tyyliäni. En halunnut mennä enään massan mukana. Taisin olla lyhyitä, ehkä pari viikkoisia jaksoja tupakoimatta. Parhaimmillani olin irti kuukausia. Aina olen palannut tupakoimaan tietämättä miksi. 

Yhä edelleen poltan ja tulen varmaan vielä polttamaankin. Olen yrittänyt lopettaa tosissani ja vähemmän tosissani aina välillä. Välillä olen onnistunut, mutta tutun kaavan mukaan aina aloittanut uudestaan. 

Aikalailla 10 savullisen vuoden jälkeen alkaa vasta tosissaan miettiä seuraamuksia. Tänään huomasin sormeni kellertävän. Eilen tarkastelin kellertäviä hampaitani jotka voivat kellertää ihan muistakin syistä Toisinaan maista kurkussani juurikin tupakan aiheuttaman pahan maun. Joskus mietin, olisiko ihoni erilainen jos en olisi ikinä tupakoinut. Silloin tällöin olen miettinyt sairauksia, mitä tupakoinnista seuraa. Olen kuitenkin ajattellut mielessäni, että jos lähtö tulee sen takia niin sitten se tulee. 

Ukkokultani on savuton, hän ei pidä siitä, että tupakoin. Hän tahtoo, että lopetan, mutta ei voi tehdä päätöstä puolestani. Sen pitää lähteä itsestäni. Tiedän, että on ikävää ottaa haisuli kainaloon tai ei tee mieli ottaa mitään vastaan haisevista sormista suoraan suuhun. Tiedän myös hänen olevan huolissaan siitä jos saisin vaivoikseni jonkin sairauden johtuen tupakoinnista. Ja raha, hän ei haluaisi käyttää rahojamme polttoon. 

Haluaisin kyllä lopettaa, ihan aidosti, mutta en koe olevani valmis kohtaamaan savuttomia päiviä. Tiedän, että lopettaminen auttaisi moneen asiaan. Olen huomannut vähentäessäni monia positiivisa asioita, kuinka paljon paremmin voisin ilman? Ehkä koen vaan pelkoa ja teen kaaosteorioita lopettamisesta. Uskon tai ainakin haluan uskoa, että jonain päivänä olen valmis ja saan lopetettua. Sitä en tiedä, milloin se on ja tulenko onnistumaan siinä heti. 

Tupakoimattomien ihmisten on helppoa sanoa, että lopeta. Monien lopettaneiden on helppoa sanoa niin. Kunpa voisin tokaista, että minäpä lopetan nyt. 

En haluaisi käyttää mitään korvikkeita sitten kun ryhdyn lopettamiseen. Akupunktio hoitoja voisin ottaa asian tueksi, entinen työkaveri suositteli niitä ainakin alkuun. 

En tiedä, onko pahempi riippuvuus se tapa vai itse myrkky. 

Kertokaa te jotka tupakoitte, mitä ajattelette omasta tupakoinnistanne? 

Entä te, jotka olette lopettaneet, onko teillä antaa jotain hyviä vinkkejä tai kertoa omia kokemuksianne lopettamisesta? 

6 kommenttia:

  1. Lue stumppaa tähän kirja :) Se on hyvä ja monilla on auttanut se. Ite oon tällanen seurapolttaja. kotona voin olla tupakoimatta monta monituista päivää, mut sitten ku kavereita tulee tai menen kavereille ja he polttavat, niin sitte on pakko itekki polttaa! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta tuntuu, että oon joskus lainannut sen kirjastosta ja tulos on tässä.. :D Hah! Ehkä mun pitää lainata se uudestaan.

      Ai, en tiennytkää sun tupakoinnin olevan tuollaista! Ny pittää kaikkien lopettaa niin loppuu sullaki se kessuttelu. ;) Seurasa kyllä tullee poltettua niiiiiin paljon enemmän. Mikähän siinäkin on. :B

      Poista
  2. Mä ite poltan aina vaan kun oon viihteellä :) Mutta kyllä mulla on laukussa ja kaapissa aina yks aski varmuudeks, jos tekee mieli tai tuntuu siltä että sitä tarvii. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoo, että sää pystyt pitämään sen noin vähänä, voiku ees pystyis ite siihen et polttas vaan sillon kun ois oikeesti sellanen tunne, että on pakko tai just viskilasin tai punkun kylkiäisenä. :)

      Poista
  3. Itse haluaisin joskus sikarin poltella, mutta kun ei onneksi koskaan ole silloin kun mieli tekisi niin ei tule poltettua. :)

    VastaaPoista